Kiikarissa

Töissä ruokaketjussa

Karjanomistajat puhuvat usein lehmistä työkavereinaan. Onko se turhaa inhimillistämistä vai ei, siitä varmaan jokaisella on oma mielipide. Itse pidän sitä aika hellyttävänä, ja tulkitsen merkiksi siitä, että maidon- tai lihantuottaja aidosti arvostaa eläimiään yksilöinä, ei vain kasvottomina tuotantokoneiston osina.

Tässä päivänä eräänä, koronakaranteenissa etätöitä tehdessäni, ajauduin sitten miettimään lehmää ja sen tekemää työtä. Ja miten se eroaa minun työpäivästäni. Vai eroaako?

Kuvittelen, millainen on Mansikin työpäivä, ja vertaan sitä omaani. Heräämme kumpikin kuudelta, nousemme jalkeille omilta parsipedeiltämme ja venyttelemme hitaasti (meillä useamman kerran poikineilla, varttuneilla rouvilla on joskus vähän jäykät nivelet). Minä köpöttelen keittiöön, Mansikki ruokintapöydän ääreen. Vetäisemme molemmat vähän apetta aamupalaksi. Mansikki ihan kirjaimellisesti, minun apettani ovat ruisleipä ja kahvi.

Sitten työn ääreen. Mansikki suuntaa kohti lypsyrobottia, minä avaan läppärin keittiön pöydällä. Robotti tunnistaa Mansikin elektronisesta korvamerkistä ja päästää lypsylle, minä leimaan itseni töihin sähköisellä kellokortilla. Mansikki heruttaa oman aamumaitoannoksensa ja syö samalla robotin tarjoilemat houkutusrehut, minä vastailen sähköposteihini (ja saan tehdä sen ihan ilman herkkuja).

Lypsyn jälkeen Mansikki suunnistaa juoma-altaalle, minä kiehautan itselleni kupposen teetä. Mansikin työtä on myös syöminen, joten se parkkeeraa taas ruokintapöydän ääreen. Minä aloitan päivän ensimmäisen jutun editoimisen. Mansikki seurustelee syönnin lomassa kavereiden kanssa ja väistelee paria kiukkuista pomolehmää. Minä käyn omalla mikrotauollani kommentoimassa kaverin Fabebook-päivitystä ja lepyttelen ärtynyttä asiakasta.

Mansikki siirtyy parteensa märehtimään, sillä ”maito tehdään maatessa”. Saattaapa se välillä ottaa ihan pikku levonkin. Iltapäivästä onkin könyttävä ylös ja mentävä taas syömään, ja sieltä lypsylle. Minä hakkaan näppäimistöä, kunnes on ruokatauon paikka. Vietän sen lukemalla tuoreen Maaseudun tulevaisuuden.

Ja niin edelleen. Olen itsekin lievästi hämmästynyt siitä, miten monta anekdoottia pystyn kehittelemään minun ja Mansikin työpäivien samankaltaisuudesta. Ehkä ensi jaksossa pohdiskelen työterveyshuoltojemme yhtäläisyyksiä ja eroja, tai sitä millaisia ovat meidän tyky-päivämme. Siihen asti, tsempit meille, minulle ja Mansikille. Olemmehan pikku osasia samassa suuressa ruokaketjussa.

Sanna Lohenoja

Kirjoittaja on Nauta-lehden päätoimittaja, joka yhden naisen toimituksessa huolehtii Nauta-lehden tuottamisesta lukijoiden iloksi viisi kertaa vuodessa. Siinä ohessa hän  journalistin silmin tarkkailee erilaisia ilmiöitä kotieläintuotannossa ja elämässä yleensä.