Nautalehti

Kolumni: Selviytyjät Suontee

Yhdellekään karjatilalliselle ei liene vierasta se, kuinka monipuolista osaamista usein vaatii ihan normiarjesta selviytyminen, etenkin talvella. Ei se mitenkään poikkeuksellista ole ollut täällä Korppikallion tilallakaan. Hämärässä muistissa vielä kuitenkin on, että joskus on ollut pitkiäkin jaksoja, jolloin asiat ovat sujuneet ilman päivittäistä kamppailua.
Menneenä talvena on tuntunut kuin olisin joutunut tahtomattani erääseen vastenmieliseen tosi-tv-sarjaan. Ovat nimittäin tähtimerkit olleet sellaisessa asennossa, että olen oppinut runsaasti uusia taitoja, joiden harjoittamiseen normaalit kansalaiset käyttävät niin sanottuja ammatti-ihmisiä. Aina kun on saanut selätettyä edellisen ongelman, on seuraava rysähtänyt käsiin vaatimaan välitöntä selviytymistä. Tätä kisaa tosin ei ole voitettu juonittelemalla, kuten tuossa tv-versiossa.

Täällä Suonteen peräkylillä on aika rajallinen tarjonta ihmisistä ylipäätään. Omat hihat saa yksinyrittäjä kääriä, olipa kyse eläinten sairastumisesta, vesi-, sähkö-, lämpö-, kone-, myrsky-, viranomais-, tietotekniikka- tai vaikkapa hiilensidontaongelmista. Kun ammattitutkinnot, joita olen valovuosia sitten suorittanut, korkeintaan ohuesti sivuavat nykyistä toimintaa, on saattanut hetkittäin ilmetä jopa lieviä riittämättömyyden tunteita.
Tavallaan on huojentavaa huomata, että kaikesta aina selviää, kun uskoo itseensä. Ja simsalabim, taas on yhtä taitoa rikkaampi. Toisaalta voi kysyä, mitä niillä kaikilla taidoilla tekisi ulkomaailmassa. Ne kun ovat lähinnä MacGyver-tasoa, eli jälki ei ole aina kovin ammattimaista, vaikka ko. asia sen jälkeen toimiikin. Onhan sekin toki yhteistä laatuaikaa tyttären kanssa, kun lauantai-illan ratoksi värkkäillään jonkinlaisen remontin parissa ja nautitaan sitten onnistumisen ilosta, kun joku laite taas kerran pelittää.

Vaikka nuo taidot tässä maatilaympäristössä tuntuvat usein elintärkeiltä, työmarkkinoilla ne tuskin olisivat ihan yhtä kovaa valuuttaa. LV-asentajana meriiteiksi ei ihan taitaisi riittää, että osaa liitellä putkia ja muita osia toisiinsa ilman, että ne jäävät vuotamaan. Ehkä ei edes tekisi vaikutusta, että aina on lopulta taistelun tuloksena vettäkin tullut siellä missä on niin halunnut. Olisiko kovin vakuuttavaa, jos putkiasentajan tilatessasi saisit paikalle ihmisen, jolla ei alan termitkään ole oikein hallussa ja joka varaosia LVI-liikkeestä hakiessaan pyytää päästä itse valitsemaan osat hyllystä näkömuistiin nojaten, koska ei tiedä osien nimiä, kokoja jne.
Olen onnistunut kyhäämään pystyyn useita rakennuksia elämäni varrella ja ollut niihin itse ihan tyytyväinen. Silti yksikään rakennusliike ei varsinaisesti kilpailisi saadakseen moisen ”teenpä-sen-itse-naisen” töihin rakentamaan yhä monimutkaistuvien säädösten viitoittamia rakennushankkeita. Varsinkin, kun ihan alan koulutuksen suorittaneilta ammattilaisiltakin syntyy kasapäin sutta ja sekundaa.

Erinäisistä tilanteista selviytyminen tuottaa pirstaleista tietoa, joka voi hetkittäin olla todella yksityiskohtaistakin. Usein johonkin ongelmaan on pakko pureutua sydänjuuriaan myöten ja hakea kaikki mahdollinen tieto, että saa akuutin asian hoidettua oikealle tolalle. Ongelma ei ole tiedon löytäminen, sitä on maailma väärällään kun jaksaa vaan etsiä ja omaksua. Haaste on se, että laajasta osaamisesta huolimatta ei hallitse mitään yksittäistä alaa tai kokonaisuutta kunnolla. En millään keksi yhtäkään toista ammattia, jossa voisi yhtä täysipainoisesti hyödyntää tämän kaltaista ”multitalenttiutta” keskeisillä puutteilla varustettuna.

Maailma monimutkaistuu vauhdilla, eikä tulevaisuudessa ole enää oikein mitään alaa, jossa voisi menestyksekkäästi työskennellä itseoppineena ja työelämässä osaamistaan kartuttaen. Tämä pätee etenkin kotieläintuotannon harjoittamiseen, jossa jatkuva kouluttautuminen on jatkossa ihan avaintekijä.

Vivili Ylönen
Kirjoittaja loppukasvattaa pihvirotuisia sonneja Pieksämäellä.

The post Kolumni: Selviytyjät Suontee appeared first on Nauta-lehti.